prkleen joulukortit

mul on 20 ystävää vähemmän kuin luulin.
Joka projektista tulee stressi; joulukortteihin osoitteet ährättyäni tuntuu nyt, että jokaiseen pitäisi kirjoittaa jotain pientä persoonallista.

Helvetin obsessivis-kompulsiivisuus.

Väsyttää ja tahtoo viinaa.

Ilmeistä lienee kaikille että tänään on jääneet liiat meditoinnit väliin.

Laskeutuminen

Kuva on Reetta Isotupa-Siltasen joulukortti.

Poikkeuksellisen hyvissä ajoin on tässä perheessä aloitettu jouluhössötykset tänä vuonna. Itselleni ostin joulu-veronpalautuslahjaksi pöytämallisen kirkasvalohoitolampun. Valo panee höösäämään.

Korvissa suhajavat verenpaineet laskenevat 11 päivän mittaisen joulutauon aikana. Perkele on ainakin potilaat hoidettu hyvin, enkä tuota ole sairaalassa vielä itsekään.

Toivottaisiko jo varuilta hyvää joulua kaikille, vaikka meinaan keretä bloggaamaan vastedes hiukka tiiviimmin. Juhlanäyttelyn vääntö vei oman aikansa. On vähän kummallinen tyhjän päällä olo, kun ei ole ihan pakko tehdä mitään.

Onhan tässä sattunut ja tapahtunut. Viime viikolla upposin ooppelin kanssa kasvimaan savikkoon, ja tarvittiin kolmihenkinen pelastuspartio auttamaan meidät ylös. Istutimme muutes silloin mansikan rönsyjä, eivät ehkä tykkää nyt vallitsevasta pakkaskelistä.

Siinäpä kai tärkeimmät, kaikki muu on tapahtunut töissä. Taiteilu on kärsinyt tappion. Tänä aamuna ajattelin vakavissani, että hakeudun kolmivuotiseen ryhmäohjaajan koulutukseen. Hyvästi marginaali, tervetuloa rehti työnteko.

Aherrusta

Tämä saatiin aikaan tänään. Harvinaisen kivuton kutsari-juliste -rupeama, kaikki kokoon kahdessa illassa. NYTE ry juhlii 20 -vuotista taivaltaan. Siinä poseeraa meidän Söpö. Ja Anna. Näyttelyn kokoaminen toisten töistä on muuten yhtä hermostuttavaa kuin oman jännittäminen.

Kaikenlaisia juhlia tulossa, hautajaiset ja ylioppilasjuhlat samana viikonloppuna. Symmetrian vuoksi osallistun molempiin. Joulukin saisi tulla. Hoputimme sitä, paistoimme kaupan taikinasta piparit ja keitin riisipuuron. Lapsi innostui taiteilemaan veitsellä omia kuvioitaan niin, että päämäärää, täyttä pellillistä, piti moneen kertaan muistuttaa mieleen. Muotilla piparit pitää tehdä, eikä niiden pidä esittää kissoja.

Syötyäni ripuloin parisen tuntia. Ei oo helppoo.

Väsyttää

Loman jälkeen kaikki on tahmonut. Ei vaan huvita ja raskaalta tuntuu. Syksyyn, jolloin ehkä pääsisin kokonaan kotiin, on ikuisuus. Taidetta ei ehdi tehdä, arki on pirstaleista kaikkine miljoonine pikku velvoitteineen. Päässä kohisee ja sihisee, huimaa jatkuvasti. Kohta on pakko myöntää verenpaineen kohoaminen ja mennä lääkäriin. Äijäkin vaan pistäytyy kotona (sensuroituja ajatuksia arvatkaapa mistä teemasta)

Perkele, lähden kuntosalille itseäni rääkkäämään ja pullistelemaan, jos se vaikka auttaisi johonkin näistä vaivoista.

Kieltäydyn määrittelemästä

työtäni palkkaorjuudeksi. Juuri nyt pukkaa kuitenkin sellaista tuntua. Päässä lähtee taideajatukset kulkemaan - mutta stop, hillitse itsesi, maanantaina sinun pitää oleman kurissa ja järjestyksessä hoitaaksesi toisten ihmisten ongelmia.

Kekkasin, miten voisin toteuttaa median (naisiin kohdistuvan - itsestäänselvyys?) sadismia käsittelevän puolitoista vuotta vanhan videoajatukseni. No enpä kerro. Oleellista on, että siivoan pois vanhoja, toteuttamatta vailla roikkuvia ideoitani ja töitäni. Tänään olen liimaillut kokoon tuota paperiin valettua suolistomukaelmaa, roikkunut keskeneräisenä nelisen vuotta siis se. Ja malttanut olla aloittamatta uutta, suurikokoista työtä.

Lehdessä luki, että aiemmista ennusteista poiketen tutkijat arvelevat nyt napajäätiköiden sulaneen täydellisesti vuoteen 2020 mennessä. Aikaa siihen on 13 vuotta. Lausuin lukemani ääneen kyläpaikan keskustelussa. Lasta ajatus jäi vaivaamaan. Hän laski olevansa vedenpaisumuksen tullessa 21 vuoden ikäinen. Taas tuli istutettua pieneen päähän turhan iso ajatus. No kieltämättä on tuo iso ajatus omaankin päähäni.

Lukeekohan tätä mun blogiani ikinä kukaan muu kuin mää itte ja mun äijäni. Keijo ja Kaisa toisinaan.

Kaverikriisi ohitettu

Huonosti kasvatettua pikku ystävätarta ei ole näkynyt talossa kahteen viikkoon. On vallinnut välitila, yksinäisyyskin. Nyt meillä on yökylässä melkein-naapurin kolmasluokkalainen pätkä. Tytöt maustivat kermaviilin grillimausteen puutteessa pizzasekoituksella, ja katsovat nyt kommenttien kera olohuoneessa Harry Potteria. Luovuin Big Brother -löhöilystäni nuoleskellakseni uutta kaveria.

Taidemuseolla pällistelemässä trendikkään oloista video-kollaasi-uteliaisuus-marginaali-rajat-kansainvälisyys -näyttelyä. Nyt näyttää olevan in tehdä valokuvakollaaseja 60 -luvun retrotyyliin. Moniscreeniset videoteokset taas ovat jo vähän last season, sellaisen tekijä näyttäytyy apinana. Näin videon, jossa oli kuvattu tilannetta jossa perhe katsoi perhekaitafilmejään ja kommentoi niitä - ok, postmodernia kerroksellisuutta, ja kaitafilmeissä kuvastui reuna-alueen poliittinen tilanne.

Mutta, mutta, marginaalius on nyt mainstreamia...

Tuo tyttöjen välinen sosiaalinen kuvio mua ajatteluttaa. Kotona näin pikkutyttöjen kanssa ollessa pääsen sivusta seuraamaan olemisen tapaa, joka itseltäni tuossa ikävaiheessa on jäänyt väliin. Kahdeksanvuotiaat tytöt vitsailevat sekä verbaalisesti että kehollisesti. Välillä reuhataan, rymytään päällekkäin, tönitään toista, rehahdetaan nauramaan. Yöpaidat leuhuvat, retkotetaan vapautuneissa asennoissa. Oleminen on avointa, rentoa, rooleista vapaata. Tällaista jotain haluaisi dokumentoida, koska se on omassakin kulttuurissamme näkymätön näkökulma. Tyttöjen olemista tarkastellaan pääsääntöisesti negatiivisesti arvottaen, puhutaan rajoituksista ja roolien vankeudesta. Sitten on kuitenkin laaja, vapaa, sanaton alue. Voisi olla mielenkiintoista katsottavaa myös pohjoismaisen kulttuuripiirin ulkopuolella.

Söinkö nyt oman häntäni noissa edellisissä kappaleissa?

Mulla on myös kunnon perinteinen ison mittakaavan muovailuajatus. Mietityttää, lähtisinkö sitä toteuttamaan. Uskaltaisinko heittäytyä työhön, ja miltä tuntuu, jos - ja kun - intohimon kohde roikkuu keskeneräisenä kovettumassa muiden asioiden viedessä huomion ja voimat?
Nyt olisi myös halua saada toteutettua mielikuvan näköinen teos.

Vitun Martina Aitolehti ryömi mun tv-ruutuuni

Pitäisköhän hankkia elämä, kun Big Brotherin käänteet alkavat tuntua henkilökohtaisilta loukkauksilta.

En löydä työsopimustani. Etsitty on, toinen kiekka samoihin paikkoihin lähtee käyntiin.

Olen vanhentunut. Iho ei jaksa joustaa enää, se poimuilee ja velttoilee nyt uudella, pian tutulla tavalla. Samaan aikaan keskelle nenää on ilmestynyt kipeä finni.

Ihanaa, lyhyt palkkatyöviikko, pitkä taideviikko. Lyhyt yöuni, ellei ala lakata vaivaamasta se sopimus.

Koska me katotaan Harry Potteria

Oheinen kuva edustaa menneitä, viime viikon tunnelmia. Laitan sen nyt tähän kun se on niin söötti. Jääkarhu-lelun veikeän yksinkertaista toimintaperiaatetta pitäisi jollain konstilla päästä soveltamaan taiteeseen. Paha kun ei ole sopivaa ideaa. Teille, jotka ette mitään tiedä, kerron, että kyseessä on (sivistyneen arvaukseni mukaan) liivatteesta muotoiltu figuuri, joka veteen upotettuna turpoaa.

No, nyt tuli sitten mieleen jotain turpoavaa.

Piti kuvailemani sunnuntai-iltapäivän melankolisia tunnelmia. Miehen nieli juna, talossa on kylmä, vain kelmeät kalat kituvat omissa ulosteissaan. Lapsi meni omia menojaan. Työasiat painoivat mieltä niin, että ne on jo tehty. Tyydyttävintä, mitä nyt voin kuvitella, on kasvimaan kääntäminen. Mitä teen: siivoan akvaarion, jossa on meneillään outo, pahoja hajuja tuottava biologinen prosessi.

Paperia muotista

Tuntuu, kuin repisin pienestä iloni, vaikka iso juttuhan tämä on: liki ehjänä tuli ulos muotista vuonna 2003 muovailtu suolimuoto. Teos on puhdaspiirteinen esimerkki "mahdotonta valaa" -kaudeltani. Ja muottikin on ehjä, vielä vähän siihen paperikokeilua ja sitten valan betoniversion.

Unessa muinaisen rock-bändin kaksi nykyistä miespuolista jäsentä tulee tapaamaan minua. Minua juhlitaan, ja minun halutaan kirjoittavan nimikirjoitukseni yhtyeen vanhoihin levyihin. Mustiin pukeutuneiden miesten mukaan olen kuulunut yhtyeen alkuperäisjäsenistöön. Ihmeelliseltä se tuntuu, kun olen noihin aikoihin ollut noin 12 -vuotias, enkä itse muista moisesta mitään. Unessa otan kuitenkin maineen ja kunnian tyytyväisenä ja mukisematta vastaan.

Pitäisi kohta lähteä Tampereelle. Alan hermoilla siellä odotettavaa ryhmätilannetta. Matkan varrella olisi kätevää käydä SPR:n kontissa kyselemässä lumppuja, mutta en ehkä saa koottua itseäni.

Symboliikkaa liikkeellä

Unessa katselin anopin valokuva-albumia. Kuvissa oli anopin nuorena saama tytär, ja reilusti vanhempana saatu pyöreäposkinen, ruskeatukkainen poika. Anoppi hymyili kuvissa kauniina ja viattomana, hyvin onnellisen näköisenä. Oli kuvia valkoisesta, kolmikerroksisesta, anopin kauniista sirosta talosta ja naapurin talosta.
Katsahdan ikkunasta, ja siellähän naapurin talo näkyykin. Se on hylätty, korjailu tai rakentaminen on jätetty kesken, koska on huomattu iso virhe, jonka takia talosta ei koskaan saada kunnollista. Menen katsomaan taloa lähempää. Se on tehty kokonaan oljista, ja katosta tipahtelee vettä. Katon reikä on ilmeisesti se suuri ongelma? Tekisi mieli mennä tutkimaan jännittävää, hämärää taloa sisältä, mutta tiedän, että se on vaarallinen, enkä uskalla. Tiedän, että talo revitään, ja tilalle tulee uusi. Talossa ei ole ollenkaan ikkunoita, keskellä on oljista rakennettu portaikko. Huomaan yksittäisiä kohtia, joista taloa on korjattu, sitten luovutettu.

Tulkinta on vapaa. Nyt kotitöitten pariin, voi helvetti että niitä inhoan.

Vaihtaminen nopeutuu

Pääsen kiinni omiin töihini aiempaa nopeammin, alan ehkä saada rutiinia ammatti-identiteetistä toiseen loikkimisesta. Nyt tuli teosidea jo tänä iltana. Olen intona. Kerron, enpä kerro, kerron.. enpä kerro, mutta näen työn silmieni edessä mikä on hyvä merkki.

Helpottavaa. En ole sisältä kuollut.

Yh-arkea

Taas ongelmia huonosti kasvatetun pikku ystävättaren kanssa. Vierailijan poistuttua oma lapsi itkee muovisen, päätään heiluttavan neljän sentin korkuisen koiran kadottua (uusin villitys, lapsia kannustetaan keräämään kaikki 75 viiden euron hintaista groteskia figuuria). Etsitään ja etsitään, lopulta kysyn luuleeko lapsi kaverin ottaneen sen. Lapsi nyökkää nyyhkien. Kaveri on sanonut juuri ostaneensa samanlaisen kirpputorilta, mikä läpinäkyvä valhe. Lohduttelen, kovistelen kaveria puhelimessa, tämä ei myönnä mitään, lohduttelen vielä puoli tuntia, annan moraalista opetusta, kehun lastani siitä, että hän ymmärtää oikean ja väärän eron. Loppuilta sujuu keskustellen varastamisen eri variaatioista.

Rasittavaa on muka-kasvattaa pikku ystävätarta. Juuri kun luulen saaneeni otteen, tapahtuu jotain hermojaraastavaa. Pikku apina kyllä huomaa minun olevan raivona: ei tule viittä metriä lähemmäksi.

Kuolema tekee valppaaksi

On pelottavaa, kun oman sukupolven ihmisiä alkaa tipahdella ympäriltä, sanoo Sirkku, melkein kymmenen vuotta minua vanhempi.

Minua ei pelota. Toista kuolemaa osasin odottaa. Toinen, lääkäri entiseltä työpaikalta, löytyi sängystään sydänkohtauksen saaneena kesken työviikon, ei elänyt viisikymppiseksi. Pahkasian innokas lukeminen ei pelastanut stressin vaikutuksilta.

Toisen kuolema kirkastaa aistit. Tälle puolen jääneenä sitä ikään kuin hetken aikaa kokee elävänsä tiheämmin; näkee värit kirkkaampina, kokee typerät tunteensa syvällisempinä. Kokee yhteyttä ihmisiin, jotka ovat tosielämässä jääneet ajat sitten taa.

Ja sauvakävely näyttäytyykin taas mitä järkevimpänä harrastuksena.

Sitten elämys vaimenee, elämä maistuu taas pullalta ilman rusinoita.

Kuolema, toistuessaan, alkaa näyttäytyä yhä enemmän luonnollisena osana elämää. Ne, jotka yhä elävät, joutuvat suremaan jokaista poistujaa.

Elämä pelissä -testin mukaan eläisin yli 80 -vuotiaaksi näillä elintavoilla. Täytinköhän oikein? Joku alkoholiannos taisi unohtua viikkolistalta...

Iltapäivällä

Apua, ideoita töistä jotka ovat silkkaa romantiikkaa. Mikähän nyt on, omituista herkistelyä.

Ei auta muu kuin ruveta tekemään alta pois vaan.

Tairetta

En tiedä onko tämä kiinnostava, pitää lähteä tutkailemaan hetken kuluttua. Olennaista on, että materiaaliin uppoaminen jaksaa viehättää. Ajattelen pintoja paperina. Ideani, ja jälkikin, ovat kasarikierrätystä - väliäkö hällä.

Nyt on sellainen olo että pitäisi tehdä vaan paljon töitä.

Mitään en puhu tämänaamuisesta kamppailustani kelvottoman ääniraidan kanssa. Ihminen ja tietokone, mahdoton yhdistelmä (moneskohan kerta tämän ajatuksen äärellä).

Perkeleen tamppoonit

Kaksi tuntia olen väistellyt dv-kasettien katsomista.

Päivän ajatukset: mennäkö koulutukseen 1; mennäkö koulutukseen 2; mennäkö koulutukseen 3; mennäkö työnohjaajalle 1; mennäkö työnohjaajalle 2; mennäkö työnohjaajalle 3; mennäkö psykodraamaan 1; mennäkö psykodraamaan 2; mennäkö psykodraamaan 3; tehdäkö teosta 1; tehdäkö teosta 2; miten lykätä teoksen 2 tekemistä kunnes sitä ei enää ehdi tänään tekemään; hankkiako kaakeliuuni mallistosta 1; hankkiako kaakeliuuni mallistosta 2; sijoittaako kaakeliuuni mallistosta 2 paikkaan 1; sijoittaako kaakeliuuni mallistosta 2 paikkaan 2.

Siinäpä tärkeimmät. Hellyyden tunteita olen tänään tuntenut videokameraani kohtaan. Lapsi, joka elein ja ilmein viestii läheisyyden kaipuutaan, saa osaakseen silkkaa karttelua.

Tamppoonit alkoivat näyttää pieniltä nyrkkeilysäkeiltä.

Huomenna on seuraa ja konkreettista puuhaa. Mikä saattaa olla hyvä juttu.

Illalla

Kotitöiden teko auttaa ilmeisen hyvin pääsemään taiteen tekemisen rytmiin. Käsillä tehdessä kaikki käy hitaasti, ja työn määrä mitataan päivissä, ei tunneissa.

Huomasin kuvanneeni väärään kasettiin. Hyvien matskujen tuhoutuminen harmittaa. Onneksi moka oli sattunut jo aiemmin. Harmittaa niin että silmiä kirvelee, yritän olla ajattelematta.

Luin Sylvia Plathin Lasikellon alla ja Johan Bargumin novelleja.

Mielenterveyttä joogasta

Kello on 11. On taidepäivä. En ole tehnyt "mitään": vain kävellyt tyttäreni kanssa kouluun, käynyt lenkillä ja joogannut. Aamuahdistus on näillä keinoin hellittänyt, etenkin viimeksi mainitulla.

Joogan suhteen on auttanut oivallus, ettei sitä tarvitse tehdä vaikeasti. Jos haluan tehdä vain hengitysharjoituksen, teen sen. Sen jälkeen halusin kyllä tehdä muutakin, viiden helpon liikkeen sarja siitä tuli. Selkäkipu hellitti, samoin niska. Aloin ajatella, että kuvaisin ensiksi, en nakuttelisi pronssiani. Ensimmäisenä järjestelen, teen kotitöitä, vaihdan lakanat.

Pelkkä oleminen on vaikeaa. Kun tässä yksi ilta oli paljonlaiseen virkeyttä, mutta ei enää voimia tehdä mitään, käytin ajan televisiota katsellen. Miksen valinnut lojumista ja olemista? Jokainen hetki täytyy täyttää jollain, ettei tarvitsisi ajatella.

Toivottavasti maito ei ole pilaantunut, tekee mieli syödä muroja.

Perjantai

Nakuttelen pronssitaloani ja töhrin siihen erilaisia patinoita. Havahduin ajatukseen, että on outoa rauhoittua työnsä ääreen ja tehdä jotain ilman aikarajaa tai kelloa. Palkkatyössä jymähtää helposti jatkuvaan kiireen tunteeseen kiinni.

Sanalliseen ilmaisuun perustuva palkkatyöni jumittaa myös ajatuksiani. En oikein uskalla antaa ajatuksen vain leijua asiasta toiseen. Kun huomaan ajattelevani tv-ohjelmien henkilöiden kasvonilmeitä, yritän väkisin ohjata itseni johonkin järkevään aiheeseen. Kelluskelu assosiaatiosta toiseen on kuitenkin luova tila, ja välttämättömyys uusille ideoille. Myös uneni olen hukannut, kouluaikaan, mutta myös vuosia sitä ennen, pidin unistani kirjaa ja ne kuljettivat teemojaan eteenpäin. Unien tunnelma toimi lähtökohtana töille.

Tulee kyllä semmoinen olo, että olen pettänyt jotenkin itseni aivan täysin viime talven aikana.

Noh, takaisin konkretiaan. Muistan Mäkisen joskus puhuneen Juhantalon muotokuvan säilyttämisestä talven ajan lantakasan pohjalla. Juolahti mieleen kasvimaan laidan hevosenkakkakasa. Tekisi mieli kokeeksi haudata pronssiukkelini ja katsoa, mitä tuleman pitää.

En oikein tiedä, kiinnostavatko nämä pronssit minua vaiko eivät, kunhan nyt teen paremman puutteessa. Metallin työstämiseen ei juuri tunnetta liity, se on jähmeä ja hidas materiaali, ei vastaile huutoihinkaan.

Olen tuijottanut pronssimöhkälettä tänään jo monta tuntia, silmäni ovat aivan ristissä. Voisi tarttua johonkin aivan muuhun asiaan välillä, mikähän se voisi olla.. tänään juolahti mieleen sekin vaihtoehto, että voin aina ryhtyä maalaamaan, jos kolmiulotteinen työskentely ei kiinnosta.

Sosiaalista tyhjötä voisi täyttää menemällä tänään avajaisiin.

Ajatuspäivä

Tänään annoin periksi, en yrittänyt rehkiä. Aamulla pyöräilin lapselle lainattujen kainalosauvojen kanssa ympäri kaupunkia. Käytin niitä kirjastossa, tavaratalossa ja keskussairaalassa. Viimeisessä paikassa oikeaksi palautusosoitteeksi osoitettiin (kädessäni kantamastani lapusta lukien) kaupunginsairaala. Pyöräilin takaisin, ja pääsin valkoista viivaa seurattuani sauvoista eroon.

Kasvimaalla ajatus virsivideosta, jonka materiaalin olen kuvannut puolitoista vuotta sitten, mutta jota en pysty katsomaan: voisinkin kuvittaa äänen toisin, kuvilla joissa on sama sävy ja tunnelma kuin joissakin virsiin liittyvissä muistoissa.

ngggh...itsestään selvää... paitsi mulle....

Patinointeja pitikin miettiä. Pienen pientä pensseliä ei ollut, tai ne jotka olivat, olivat näätää tai jotain muuta aitoa harjasta. Tavaran kerrallaan kaupungilta noutaen saa prosessiin kulumaan aikaa, puoli elämää.

Illaksi selkenee

Päivät alkavat nykyään aina tempoilevan ahdistuksen vallassa. Fyysinen työ helpottaa oloa. Tänään olen siselöinyt taloani niin, että olen nyt oikein tyytyväinen. Enempää en tänään jaksa tehdä, eikä kannatakaan, väsyneenä tulee vahinkoja. Huomenna kokeilen ainakin yhtä patinaa.

Olinkin aiemmin kirjoittanut listoista. Luettelointiin liittyy pelko unohtaa jotain olennaista, se on sukua luopumisen vaikeudelle. Tähän asiaan haluan liittää kimpaleen ukko-Freudin ajatuksia anaalisesta luonteesta. Vaivaan niillä itseäni, ja teitä, arvon lukijat, hiukan myöhemmin.

Kaikenlainen luopuminen on minulle vaikeaa. Kadehdin sisartani, joka muuttaessaan kykenee luopumaan esineistä, antamaan niitä toisille tai heittämään pois. Minä annan jotain muille vain äärimmäisen pakon edessä. Mummona tulen asumaan asunnossa, jossa kaksimetristen sanomalehtipinomuurien välissä kulkee kapea polku vessan, jääkaapin ja sängyn välissä.
Tunnen hätää muutosten ja katoavuuden äärellä. Jokainen yksityiskohta on tärkeä, ja niiden häviäminen on merkki siitä, että menneisyys häviää; elämä on merkityksetöntä hetkellistä häilyntää, pyyhkäisy planeetan pinnan tomussa.

Ennustan, että seuraavan 20 vuoden kuluessa seuraavat kaksi asiaa tulevat täysin häviämään suomalaisesta kulttuurista: käsinneulotut villasukat ja lankapuhelinnumerot.

Lisää aiheesta myöhemmin.

Siselöintiä

Ensimmäinen työhuonepäivä miljoonaan vuoteen. Siivosin hoppuilematta, luuttusinkin, ja tartuin sitten vasaraan. Takuuvarmasti lihaskipua odotettavissa.

Ajatukset juoksivat mustikoita kerätessä viime viikolla. Päässä oli jonossa valmista tekstiä. Hitsi, olisinpa kirjoittanut silloin. Nyt vallitsee konkretia. Tekisi mieli muovailla keramiikkasavesta.

ei kaikki ole pronssia mikä kiiltää

Tarkkasilmäinen lukija kiinnittänee huomiota esineen keski-alaosassa näkyvään kellertävään läiskään. Tällä hetkellä kallistun sisareni veikkaukseen messingin sekoittumisesta pronssin sekaan. Tai siis, tästä näkee selvästi miten eri metalliseokset EIVÄT sekoittuneet, vaan eri koostumusta ollut tavara juoksi yhtä juoksua pitkin ja teki tommoisen läiskän sitten. Niih. Kaikkea oppii...oppii...oppiii...

Luvassa neuroottista itseilmaisua

Valu oli eilen. Saimme armosta Katrin kanssa toimia aputyttöinä, kun oikeat kuvanveistäjät Kalkamo, Talvikki ja Enska hoitivat vaativammat tehtävät. Rätitystä, lattian jynssäystä, roskiksen kantoa, uunin raapsutusta, pronssien paloittelua ja silleen. Päälle vielä maininnat, että Enska on meidän eteen tehnyt koko päivän ilmaiseksi töitä. Entäs me sitten, kai mekin vähän jotain?

No ei, kun valu sujui hyvin. Seosmetallin koostumus vain hämmentää, kovin on epätasaisen sävyisiä, koostumukseltaan toisistaan eroavia kappaleita samassa muotissa. Neljästä yhtaikaa valetusta päärynästä kaksi on perinteisen pronssin näköisiä, kaksi muuta vallan jotain muuta. Taloni onnistui mielestäni hienosti (kuva seuraa myöhemmin).

Ja mikä tärkeintä, konkreettisen tekemisen kautta myös hajallaan stratosfääreissä pöllynnyt ajatus koostuu ja alkaa saada suuntaa. Kirjojenkin lukeminen kyllä auttaa, olen potenut flunssaa ja lukenut dekkareita. Kahden perättäisen kirjan jälkeen itsenäisestikin tuotetut ajatukset ovat täysiä lauseita.

Seuraava teoskokonaisuuteni tulee pyörimään luetteloinnin ympärillä. Luettelojen laatiminen on arkinen keinoni pysyä selväjärkisenä kaaoksen, sisäisen tai ulkoisen, uhatessa. Keski-iän kynnyksellä kaaos vaanii missä vain, ajattelu kapenee, uutta ei pysty ottamaan vastaan. Lopulta luettelo: maitoa, wc-paperia, herneitä, viiliä saattaa tiivistää elämänfilosofiasta kaiken olennaisen. Hienot periaatteet, ideat, pyrkimykset ovat typistyneet, tukehtuneet materialismin oksennuksen alle. Jota itsekin joka päivä lusikoin vastaan panematta. Ja toisaalta taas luetteloni sisällöt kertovat minusta itsestäni kaiken olennaisen.

Tässä on nyt vaihteeksi tämmöinen täysin kirjallinen, ajatuksellinen lähtökohta, eikä mitään suuntaa kuvalliseen puoleen vielä. Toisaalta, on olemassa vuosien varrella kerättyjä varastoja, joista ei koskaan ole tullut, eikä koskaan ehkä tule, mitään teosta. Nekin läjät ehkä liittyvät näihin listoihin: ajatukseen, että kunhan vain luokittelee ja luokittelee, alkaa jossain näkyä jokin järjen häivä.

Minusta, anteeksi kömpelö itseanalyysini mutta kuiteski, tässä on reippaanlaisesti pakkoneuroottista sävyä. En tiä kiinnostaako ketään muuta pätkääkään mutta ehkäpä itselle jokin uusi näkökulma..

olen pahoillani että päivitän näin harvakseltaan. On tässä ollut kaikenlaista tohinaa. Kiitos kaikille jotka kylässä kävitte, oli viehättävä tavata (enchantee).

Mitäs, vielä joku asia oli. Niin, luin Veikko Huovisen Pojan kuolema-muistelmateoksen. Kuuluisan humoristin keskimmäinen poika hukuttautui vuosien masennuksen jälkeen marraskuiseen kesämökin järveen. Siinäpä ironiaa kerrakseen.. koskettava kirja isän hämmennyksestä ja hädästä, kohtaamattomista maailmoista, arvoista ja ajatuksista.

On sunnuntai

Kasvimaalla. Maajussin pelto puskee kauraa. Istuttamani salaatti, minttu ja sitruunamelissa jättivät kai itämättä, mitään järjestelmällisesti istutetun näköistä ei ole noussut siihen penkkiin. Pinaatista pääsee kohta korjaamaan satoa, sipuleita toin kotiin samoin kuin viisi mansikkaa. Etanoita näytti pieniä olevan. Sydäntä riipaisi katkoa korkeat ohdakkeet. Istutin tarjouskarviaiseni riviin toisen kanssa, sinipunainen mehiläisen lempikukka sai väistyä. Kasvimaanaapuri oli kertonut tarinan palstalaisesta, joka istutti perunansa heinäkuussa ja korjasi sadon marraskuussa. No, tarinan innoittamana kaivoin maahan jääkaapista löytyneet viimeiset itua työntävät vanhukset. Helppoon kohtaan, vähimmän vaivan periaatteella.

Katsoimme Harry Potterin. Illalla sängyssä lapsi kysyi, onko hänen isänsä koskaan nähnyt tissejäni.

Huomenna työpäivä. Täällä kotona tapahtuu niin paljon tärkeitä asioita, en oikein ehtisi.

Piti tämäkin sörssiä

No perkele, tohkeissani unohdin eristysaineet kipsin ja punavahan välistä. Valu on kahden viikon päästä, ja tapani mukaan tein niin hankalan muottisysteemin kuin vain suinkin aikaan sain.

Sitten vaan kuumailmapuhaltimella sulattelelemaan ja tuplatyötä tekemään. Ja käsi tietysti paloi, toinen perkele.

Eli on aikaan saatu vaikka mitä taas tänä viikonloppuna.

Kesäkupla

Heinäkuun krooninen luulosairaus, valeraskaus, vaivaa taas. Tai ei, vessapaperissa on tuhrua. Tai joo, vaivaa sittenkin.. kai tämän viimeistään testin tekemällä saa menemään ohi.

puuhapäivä

Aamulla kävin työkkärissä, torilla katsomassa mansikoitten hintoja, sitten kirpparilla aloittamassa myyntipaikan pidon. Jukka piti hintojani kalliina. No, alennan jos mitään ei ole mennyt kaupaksi. Löysin läheltä pajan, missä ukko vaihtoi autoon öljyt ja sitoi reikänauhalla pakoputken pohjaan kii. Ilahtuneena siitä, ettei pakoputkea vielä tarvinnutkaan korjata, ajoin Hong Kongiin ja ostin 50 prosentin alennusmynnistä taimia, multaa, kanankakkaa ja katetta 86 eurolla. Ruukkujakin siinä matkan varrella tuli hankittua. Kotona laitoin ruokaa, luuttusin lattian, panin pyykit pyörimään, vaihdoin akvaarioon vähän vettä ja pesin helvetin paskaisen suodattimen. Selvitin kadonneen tarravihkon arvoituksen, hyvä niin, koska todellinen kriisi oli todella lähellä. Kuudelta aloin istuttaa kasveja. Kahdeksalta tulivat Ilkka ja Simo, vähän myöhemmin Kimmo.Tein ison kukkapenkin uusiksi ja istutin 15 erilaista ruukkua. Nukutin Essin ja menin jätkien kanssa pelaamaan "kuka minä olen" -peliä (onko se sitten Aliasta, kun istutaan teippi otsassa ja yritetään arvata, mikä nimi siihen on kirjoitettu). olin kalervo palsa (minkä arvasin ), ja vuoroin ressu ja robert redford (mikä oli ylivoimaisen vaikea ). Kastelin muovailun ja muistin joitakin ihmisiä, joita ei ole vielä kutsuttu tupareihin. Kättä alkoi särkeä, jätkät mölytä ja sekoilla. Taksi vei ne. Teippasin maalarinteippiä ympärille, ei auttanut. Spreijasin käden puudutteella, mutta se ei juurikaan tepsinyt. Pyöritin ympärille sidettä, kipu on pistävä ja polttava.

helvetti ei ihminen kestä enää mitään. luovutan.

olen lukenut, mikael nieme´n jonkun ja lisa marklundin jonkun ja äsken juuri aloitin anne holtin jonkun dekkarin. yritin aloittaa jelinekin pianonopettajaa, mutta se on minusta aivan teennäinen. parempi kunnon murha. ai hemmetti- eihän se miss marple-elokuva tullut tänään, nyt kyllä missasin.

siis aivan käsittämätöntä, ihminen oli todella voittanut lotossa, tämä kyläilijä. onni seuraa niitä jotka siihen sokeasti luottavat.

huomenna taiteen kimppuun?

Aamu

Ukko makaa sängyssä pökertyneenä, musta t-paita päällään. Vieraalla on ovi kiinni, nukkuu lapsen huoneessa. Itse tokenen viiveellä vaimeaan kännykän purinaan. Nahkakäsilaukku on mainio eriste. Lapset teippailevat raajojensa ympärille valkeaa paperia, joka aamutöhnäisiin silmiin luo pätevän kääreitten illuusion. Vielä hyppivät kainalosauvoillaan, toinen oikealla, toinen vasemmalla. kas kun en siihen sitten herännyt.

Vaaleanharmaa päivä. Ainakaan aurinko ei tänään korvenna. Kirpputorille paikkaa varaamaan. Tänään on vapaus ajatella. Aloitan, aloitin jo, ajattelemalla vähän potilaita. Ja tuota valkoista paperia.

Eilen olimme Vanhassa mestarissa. Tämän kaupungin baarielämästä luon vasta otetta. Mestarissa kansankerrokset kohtasivat karaoken parissa. Sain vakaviksi tarkoitettuja parisuhdetarjouksia 2 kpl, ikävästi en pysty karistamaan empaattista otetta ihan heti työpäivien päälle, siitä se johtui.

Anteeksi lukija, kun tämä on tämmöistä jorinaa, velvollisuuspäivitystä, verryttelyä.

Rinnakkaisavaruuksia

Hei, kaikki uskottomat lukijani.

Jaettu rinnakkaistodellisuus ei kerta kaikkiaan enää riittänyt. Täytyi saada oma huone. Täällä se on.

Lukekaa mua, tunnen olevani todellinen silloin.