Perjantai

Nakuttelen pronssitaloani ja töhrin siihen erilaisia patinoita. Havahduin ajatukseen, että on outoa rauhoittua työnsä ääreen ja tehdä jotain ilman aikarajaa tai kelloa. Palkkatyössä jymähtää helposti jatkuvaan kiireen tunteeseen kiinni.

Sanalliseen ilmaisuun perustuva palkkatyöni jumittaa myös ajatuksiani. En oikein uskalla antaa ajatuksen vain leijua asiasta toiseen. Kun huomaan ajattelevani tv-ohjelmien henkilöiden kasvonilmeitä, yritän väkisin ohjata itseni johonkin järkevään aiheeseen. Kelluskelu assosiaatiosta toiseen on kuitenkin luova tila, ja välttämättömyys uusille ideoille. Myös uneni olen hukannut, kouluaikaan, mutta myös vuosia sitä ennen, pidin unistani kirjaa ja ne kuljettivat teemojaan eteenpäin. Unien tunnelma toimi lähtökohtana töille.

Tulee kyllä semmoinen olo, että olen pettänyt jotenkin itseni aivan täysin viime talven aikana.

Noh, takaisin konkretiaan. Muistan Mäkisen joskus puhuneen Juhantalon muotokuvan säilyttämisestä talven ajan lantakasan pohjalla. Juolahti mieleen kasvimaan laidan hevosenkakkakasa. Tekisi mieli kokeeksi haudata pronssiukkelini ja katsoa, mitä tuleman pitää.

En oikein tiedä, kiinnostavatko nämä pronssit minua vaiko eivät, kunhan nyt teen paremman puutteessa. Metallin työstämiseen ei juuri tunnetta liity, se on jähmeä ja hidas materiaali, ei vastaile huutoihinkaan.

Olen tuijottanut pronssimöhkälettä tänään jo monta tuntia, silmäni ovat aivan ristissä. Voisi tarttua johonkin aivan muuhun asiaan välillä, mikähän se voisi olla.. tänään juolahti mieleen sekin vaihtoehto, että voin aina ryhtyä maalaamaan, jos kolmiulotteinen työskentely ei kiinnosta.

Sosiaalista tyhjötä voisi täyttää menemällä tänään avajaisiin.