Kieltäydyn määrittelemästä

työtäni palkkaorjuudeksi. Juuri nyt pukkaa kuitenkin sellaista tuntua. Päässä lähtee taideajatukset kulkemaan - mutta stop, hillitse itsesi, maanantaina sinun pitää oleman kurissa ja järjestyksessä hoitaaksesi toisten ihmisten ongelmia.

Kekkasin, miten voisin toteuttaa median (naisiin kohdistuvan - itsestäänselvyys?) sadismia käsittelevän puolitoista vuotta vanhan videoajatukseni. No enpä kerro. Oleellista on, että siivoan pois vanhoja, toteuttamatta vailla roikkuvia ideoitani ja töitäni. Tänään olen liimaillut kokoon tuota paperiin valettua suolistomukaelmaa, roikkunut keskeneräisenä nelisen vuotta siis se. Ja malttanut olla aloittamatta uutta, suurikokoista työtä.

Lehdessä luki, että aiemmista ennusteista poiketen tutkijat arvelevat nyt napajäätiköiden sulaneen täydellisesti vuoteen 2020 mennessä. Aikaa siihen on 13 vuotta. Lausuin lukemani ääneen kyläpaikan keskustelussa. Lasta ajatus jäi vaivaamaan. Hän laski olevansa vedenpaisumuksen tullessa 21 vuoden ikäinen. Taas tuli istutettua pieneen päähän turhan iso ajatus. No kieltämättä on tuo iso ajatus omaankin päähäni.

Lukeekohan tätä mun blogiani ikinä kukaan muu kuin mää itte ja mun äijäni. Keijo ja Kaisa toisinaan.

Kaverikriisi ohitettu

Huonosti kasvatettua pikku ystävätarta ei ole näkynyt talossa kahteen viikkoon. On vallinnut välitila, yksinäisyyskin. Nyt meillä on yökylässä melkein-naapurin kolmasluokkalainen pätkä. Tytöt maustivat kermaviilin grillimausteen puutteessa pizzasekoituksella, ja katsovat nyt kommenttien kera olohuoneessa Harry Potteria. Luovuin Big Brother -löhöilystäni nuoleskellakseni uutta kaveria.

Taidemuseolla pällistelemässä trendikkään oloista video-kollaasi-uteliaisuus-marginaali-rajat-kansainvälisyys -näyttelyä. Nyt näyttää olevan in tehdä valokuvakollaaseja 60 -luvun retrotyyliin. Moniscreeniset videoteokset taas ovat jo vähän last season, sellaisen tekijä näyttäytyy apinana. Näin videon, jossa oli kuvattu tilannetta jossa perhe katsoi perhekaitafilmejään ja kommentoi niitä - ok, postmodernia kerroksellisuutta, ja kaitafilmeissä kuvastui reuna-alueen poliittinen tilanne.

Mutta, mutta, marginaalius on nyt mainstreamia...

Tuo tyttöjen välinen sosiaalinen kuvio mua ajatteluttaa. Kotona näin pikkutyttöjen kanssa ollessa pääsen sivusta seuraamaan olemisen tapaa, joka itseltäni tuossa ikävaiheessa on jäänyt väliin. Kahdeksanvuotiaat tytöt vitsailevat sekä verbaalisesti että kehollisesti. Välillä reuhataan, rymytään päällekkäin, tönitään toista, rehahdetaan nauramaan. Yöpaidat leuhuvat, retkotetaan vapautuneissa asennoissa. Oleminen on avointa, rentoa, rooleista vapaata. Tällaista jotain haluaisi dokumentoida, koska se on omassakin kulttuurissamme näkymätön näkökulma. Tyttöjen olemista tarkastellaan pääsääntöisesti negatiivisesti arvottaen, puhutaan rajoituksista ja roolien vankeudesta. Sitten on kuitenkin laaja, vapaa, sanaton alue. Voisi olla mielenkiintoista katsottavaa myös pohjoismaisen kulttuuripiirin ulkopuolella.

Söinkö nyt oman häntäni noissa edellisissä kappaleissa?

Mulla on myös kunnon perinteinen ison mittakaavan muovailuajatus. Mietityttää, lähtisinkö sitä toteuttamaan. Uskaltaisinko heittäytyä työhön, ja miltä tuntuu, jos - ja kun - intohimon kohde roikkuu keskeneräisenä kovettumassa muiden asioiden viedessä huomion ja voimat?
Nyt olisi myös halua saada toteutettua mielikuvan näköinen teos.

Vitun Martina Aitolehti ryömi mun tv-ruutuuni

Pitäisköhän hankkia elämä, kun Big Brotherin käänteet alkavat tuntua henkilökohtaisilta loukkauksilta.

En löydä työsopimustani. Etsitty on, toinen kiekka samoihin paikkoihin lähtee käyntiin.

Olen vanhentunut. Iho ei jaksa joustaa enää, se poimuilee ja velttoilee nyt uudella, pian tutulla tavalla. Samaan aikaan keskelle nenää on ilmestynyt kipeä finni.

Ihanaa, lyhyt palkkatyöviikko, pitkä taideviikko. Lyhyt yöuni, ellei ala lakata vaivaamasta se sopimus.

Koska me katotaan Harry Potteria

Oheinen kuva edustaa menneitä, viime viikon tunnelmia. Laitan sen nyt tähän kun se on niin söötti. Jääkarhu-lelun veikeän yksinkertaista toimintaperiaatetta pitäisi jollain konstilla päästä soveltamaan taiteeseen. Paha kun ei ole sopivaa ideaa. Teille, jotka ette mitään tiedä, kerron, että kyseessä on (sivistyneen arvaukseni mukaan) liivatteesta muotoiltu figuuri, joka veteen upotettuna turpoaa.

No, nyt tuli sitten mieleen jotain turpoavaa.

Piti kuvailemani sunnuntai-iltapäivän melankolisia tunnelmia. Miehen nieli juna, talossa on kylmä, vain kelmeät kalat kituvat omissa ulosteissaan. Lapsi meni omia menojaan. Työasiat painoivat mieltä niin, että ne on jo tehty. Tyydyttävintä, mitä nyt voin kuvitella, on kasvimaan kääntäminen. Mitä teen: siivoan akvaarion, jossa on meneillään outo, pahoja hajuja tuottava biologinen prosessi.