Illalla

Kotitöiden teko auttaa ilmeisen hyvin pääsemään taiteen tekemisen rytmiin. Käsillä tehdessä kaikki käy hitaasti, ja työn määrä mitataan päivissä, ei tunneissa.

Huomasin kuvanneeni väärään kasettiin. Hyvien matskujen tuhoutuminen harmittaa. Onneksi moka oli sattunut jo aiemmin. Harmittaa niin että silmiä kirvelee, yritän olla ajattelematta.

Luin Sylvia Plathin Lasikellon alla ja Johan Bargumin novelleja.

Mielenterveyttä joogasta

Kello on 11. On taidepäivä. En ole tehnyt "mitään": vain kävellyt tyttäreni kanssa kouluun, käynyt lenkillä ja joogannut. Aamuahdistus on näillä keinoin hellittänyt, etenkin viimeksi mainitulla.

Joogan suhteen on auttanut oivallus, ettei sitä tarvitse tehdä vaikeasti. Jos haluan tehdä vain hengitysharjoituksen, teen sen. Sen jälkeen halusin kyllä tehdä muutakin, viiden helpon liikkeen sarja siitä tuli. Selkäkipu hellitti, samoin niska. Aloin ajatella, että kuvaisin ensiksi, en nakuttelisi pronssiani. Ensimmäisenä järjestelen, teen kotitöitä, vaihdan lakanat.

Pelkkä oleminen on vaikeaa. Kun tässä yksi ilta oli paljonlaiseen virkeyttä, mutta ei enää voimia tehdä mitään, käytin ajan televisiota katsellen. Miksen valinnut lojumista ja olemista? Jokainen hetki täytyy täyttää jollain, ettei tarvitsisi ajatella.

Toivottavasti maito ei ole pilaantunut, tekee mieli syödä muroja.

Perjantai

Nakuttelen pronssitaloani ja töhrin siihen erilaisia patinoita. Havahduin ajatukseen, että on outoa rauhoittua työnsä ääreen ja tehdä jotain ilman aikarajaa tai kelloa. Palkkatyössä jymähtää helposti jatkuvaan kiireen tunteeseen kiinni.

Sanalliseen ilmaisuun perustuva palkkatyöni jumittaa myös ajatuksiani. En oikein uskalla antaa ajatuksen vain leijua asiasta toiseen. Kun huomaan ajattelevani tv-ohjelmien henkilöiden kasvonilmeitä, yritän väkisin ohjata itseni johonkin järkevään aiheeseen. Kelluskelu assosiaatiosta toiseen on kuitenkin luova tila, ja välttämättömyys uusille ideoille. Myös uneni olen hukannut, kouluaikaan, mutta myös vuosia sitä ennen, pidin unistani kirjaa ja ne kuljettivat teemojaan eteenpäin. Unien tunnelma toimi lähtökohtana töille.

Tulee kyllä semmoinen olo, että olen pettänyt jotenkin itseni aivan täysin viime talven aikana.

Noh, takaisin konkretiaan. Muistan Mäkisen joskus puhuneen Juhantalon muotokuvan säilyttämisestä talven ajan lantakasan pohjalla. Juolahti mieleen kasvimaan laidan hevosenkakkakasa. Tekisi mieli kokeeksi haudata pronssiukkelini ja katsoa, mitä tuleman pitää.

En oikein tiedä, kiinnostavatko nämä pronssit minua vaiko eivät, kunhan nyt teen paremman puutteessa. Metallin työstämiseen ei juuri tunnetta liity, se on jähmeä ja hidas materiaali, ei vastaile huutoihinkaan.

Olen tuijottanut pronssimöhkälettä tänään jo monta tuntia, silmäni ovat aivan ristissä. Voisi tarttua johonkin aivan muuhun asiaan välillä, mikähän se voisi olla.. tänään juolahti mieleen sekin vaihtoehto, että voin aina ryhtyä maalaamaan, jos kolmiulotteinen työskentely ei kiinnosta.

Sosiaalista tyhjötä voisi täyttää menemällä tänään avajaisiin.

Ajatuspäivä

Tänään annoin periksi, en yrittänyt rehkiä. Aamulla pyöräilin lapselle lainattujen kainalosauvojen kanssa ympäri kaupunkia. Käytin niitä kirjastossa, tavaratalossa ja keskussairaalassa. Viimeisessä paikassa oikeaksi palautusosoitteeksi osoitettiin (kädessäni kantamastani lapusta lukien) kaupunginsairaala. Pyöräilin takaisin, ja pääsin valkoista viivaa seurattuani sauvoista eroon.

Kasvimaalla ajatus virsivideosta, jonka materiaalin olen kuvannut puolitoista vuotta sitten, mutta jota en pysty katsomaan: voisinkin kuvittaa äänen toisin, kuvilla joissa on sama sävy ja tunnelma kuin joissakin virsiin liittyvissä muistoissa.

ngggh...itsestään selvää... paitsi mulle....

Patinointeja pitikin miettiä. Pienen pientä pensseliä ei ollut, tai ne jotka olivat, olivat näätää tai jotain muuta aitoa harjasta. Tavaran kerrallaan kaupungilta noutaen saa prosessiin kulumaan aikaa, puoli elämää.

Illaksi selkenee

Päivät alkavat nykyään aina tempoilevan ahdistuksen vallassa. Fyysinen työ helpottaa oloa. Tänään olen siselöinyt taloani niin, että olen nyt oikein tyytyväinen. Enempää en tänään jaksa tehdä, eikä kannatakaan, väsyneenä tulee vahinkoja. Huomenna kokeilen ainakin yhtä patinaa.

Olinkin aiemmin kirjoittanut listoista. Luettelointiin liittyy pelko unohtaa jotain olennaista, se on sukua luopumisen vaikeudelle. Tähän asiaan haluan liittää kimpaleen ukko-Freudin ajatuksia anaalisesta luonteesta. Vaivaan niillä itseäni, ja teitä, arvon lukijat, hiukan myöhemmin.

Kaikenlainen luopuminen on minulle vaikeaa. Kadehdin sisartani, joka muuttaessaan kykenee luopumaan esineistä, antamaan niitä toisille tai heittämään pois. Minä annan jotain muille vain äärimmäisen pakon edessä. Mummona tulen asumaan asunnossa, jossa kaksimetristen sanomalehtipinomuurien välissä kulkee kapea polku vessan, jääkaapin ja sängyn välissä.
Tunnen hätää muutosten ja katoavuuden äärellä. Jokainen yksityiskohta on tärkeä, ja niiden häviäminen on merkki siitä, että menneisyys häviää; elämä on merkityksetöntä hetkellistä häilyntää, pyyhkäisy planeetan pinnan tomussa.

Ennustan, että seuraavan 20 vuoden kuluessa seuraavat kaksi asiaa tulevat täysin häviämään suomalaisesta kulttuurista: käsinneulotut villasukat ja lankapuhelinnumerot.

Lisää aiheesta myöhemmin.

Siselöintiä

Ensimmäinen työhuonepäivä miljoonaan vuoteen. Siivosin hoppuilematta, luuttusinkin, ja tartuin sitten vasaraan. Takuuvarmasti lihaskipua odotettavissa.

Ajatukset juoksivat mustikoita kerätessä viime viikolla. Päässä oli jonossa valmista tekstiä. Hitsi, olisinpa kirjoittanut silloin. Nyt vallitsee konkretia. Tekisi mieli muovailla keramiikkasavesta.