Valu oli eilen. Saimme armosta Katrin kanssa toimia aputyttöinä, kun oikeat kuvanveistäjät Kalkamo, Talvikki ja Enska hoitivat vaativammat tehtävät. Rätitystä, lattian jynssäystä, roskiksen kantoa, uunin raapsutusta, pronssien paloittelua ja silleen. Päälle vielä maininnat, että Enska on meidän eteen tehnyt koko päivän ilmaiseksi töitä. Entäs me sitten, kai mekin vähän jotain?
No ei, kun valu sujui hyvin. Seosmetallin koostumus vain hämmentää, kovin on epätasaisen sävyisiä, koostumukseltaan toisistaan eroavia kappaleita samassa muotissa. Neljästä yhtaikaa valetusta päärynästä kaksi on perinteisen pronssin näköisiä, kaksi muuta vallan jotain muuta. Taloni onnistui mielestäni hienosti (kuva seuraa myöhemmin).
Ja mikä tärkeintä, konkreettisen tekemisen kautta myös hajallaan stratosfääreissä pöllynnyt ajatus koostuu ja alkaa saada suuntaa. Kirjojenkin lukeminen kyllä auttaa, olen potenut flunssaa ja lukenut dekkareita. Kahden perättäisen kirjan jälkeen itsenäisestikin tuotetut ajatukset ovat täysiä lauseita.
Seuraava teoskokonaisuuteni tulee pyörimään luetteloinnin ympärillä. Luettelojen laatiminen on arkinen keinoni pysyä selväjärkisenä kaaoksen, sisäisen tai ulkoisen, uhatessa. Keski-iän kynnyksellä kaaos vaanii missä vain, ajattelu kapenee, uutta ei pysty ottamaan vastaan. Lopulta luettelo: maitoa, wc-paperia, herneitä, viiliä saattaa tiivistää elämänfilosofiasta kaiken olennaisen. Hienot periaatteet, ideat, pyrkimykset ovat typistyneet, tukehtuneet materialismin oksennuksen alle. Jota itsekin joka päivä lusikoin vastaan panematta. Ja toisaalta taas luetteloni sisällöt kertovat minusta itsestäni kaiken olennaisen.
Tässä on nyt vaihteeksi tämmöinen täysin kirjallinen, ajatuksellinen lähtökohta, eikä mitään suuntaa kuvalliseen puoleen vielä. Toisaalta, on olemassa vuosien varrella kerättyjä varastoja, joista ei koskaan ole tullut, eikä koskaan ehkä tule, mitään teosta. Nekin läjät ehkä liittyvät näihin listoihin: ajatukseen, että kunhan vain luokittelee ja luokittelee, alkaa jossain näkyä jokin järjen häivä.
Minusta, anteeksi kömpelö itseanalyysini mutta kuiteski, tässä on reippaanlaisesti pakkoneuroottista sävyä. En tiä kiinnostaako ketään muuta pätkääkään mutta ehkäpä itselle jokin uusi näkökulma..
olen pahoillani että päivitän näin harvakseltaan. On tässä ollut kaikenlaista tohinaa. Kiitos kaikille jotka kylässä kävitte, oli viehättävä tavata (enchantee).
Mitäs, vielä joku asia oli. Niin, luin Veikko Huovisen Pojan kuolema-muistelmateoksen. Kuuluisan humoristin keskimmäinen poika hukuttautui vuosien masennuksen jälkeen marraskuiseen kesämökin järveen. Siinäpä ironiaa kerrakseen.. koskettava kirja isän hämmennyksestä ja hädästä, kohtaamattomista maailmoista, arvoista ja ajatuksista.
