Paperia muotista

Tuntuu, kuin repisin pienestä iloni, vaikka iso juttuhan tämä on: liki ehjänä tuli ulos muotista vuonna 2003 muovailtu suolimuoto. Teos on puhdaspiirteinen esimerkki "mahdotonta valaa" -kaudeltani. Ja muottikin on ehjä, vielä vähän siihen paperikokeilua ja sitten valan betoniversion.

Unessa muinaisen rock-bändin kaksi nykyistä miespuolista jäsentä tulee tapaamaan minua. Minua juhlitaan, ja minun halutaan kirjoittavan nimikirjoitukseni yhtyeen vanhoihin levyihin. Mustiin pukeutuneiden miesten mukaan olen kuulunut yhtyeen alkuperäisjäsenistöön. Ihmeelliseltä se tuntuu, kun olen noihin aikoihin ollut noin 12 -vuotias, enkä itse muista moisesta mitään. Unessa otan kuitenkin maineen ja kunnian tyytyväisenä ja mukisematta vastaan.

Pitäisi kohta lähteä Tampereelle. Alan hermoilla siellä odotettavaa ryhmätilannetta. Matkan varrella olisi kätevää käydä SPR:n kontissa kyselemässä lumppuja, mutta en ehkä saa koottua itseäni.

Symboliikkaa liikkeellä

Unessa katselin anopin valokuva-albumia. Kuvissa oli anopin nuorena saama tytär, ja reilusti vanhempana saatu pyöreäposkinen, ruskeatukkainen poika. Anoppi hymyili kuvissa kauniina ja viattomana, hyvin onnellisen näköisenä. Oli kuvia valkoisesta, kolmikerroksisesta, anopin kauniista sirosta talosta ja naapurin talosta.
Katsahdan ikkunasta, ja siellähän naapurin talo näkyykin. Se on hylätty, korjailu tai rakentaminen on jätetty kesken, koska on huomattu iso virhe, jonka takia talosta ei koskaan saada kunnollista. Menen katsomaan taloa lähempää. Se on tehty kokonaan oljista, ja katosta tipahtelee vettä. Katon reikä on ilmeisesti se suuri ongelma? Tekisi mieli mennä tutkimaan jännittävää, hämärää taloa sisältä, mutta tiedän, että se on vaarallinen, enkä uskalla. Tiedän, että talo revitään, ja tilalle tulee uusi. Talossa ei ole ollenkaan ikkunoita, keskellä on oljista rakennettu portaikko. Huomaan yksittäisiä kohtia, joista taloa on korjattu, sitten luovutettu.

Tulkinta on vapaa. Nyt kotitöitten pariin, voi helvetti että niitä inhoan.

Vaihtaminen nopeutuu

Pääsen kiinni omiin töihini aiempaa nopeammin, alan ehkä saada rutiinia ammatti-identiteetistä toiseen loikkimisesta. Nyt tuli teosidea jo tänä iltana. Olen intona. Kerron, enpä kerro, kerron.. enpä kerro, mutta näen työn silmieni edessä mikä on hyvä merkki.

Helpottavaa. En ole sisältä kuollut.

Yh-arkea

Taas ongelmia huonosti kasvatetun pikku ystävättaren kanssa. Vierailijan poistuttua oma lapsi itkee muovisen, päätään heiluttavan neljän sentin korkuisen koiran kadottua (uusin villitys, lapsia kannustetaan keräämään kaikki 75 viiden euron hintaista groteskia figuuria). Etsitään ja etsitään, lopulta kysyn luuleeko lapsi kaverin ottaneen sen. Lapsi nyökkää nyyhkien. Kaveri on sanonut juuri ostaneensa samanlaisen kirpputorilta, mikä läpinäkyvä valhe. Lohduttelen, kovistelen kaveria puhelimessa, tämä ei myönnä mitään, lohduttelen vielä puoli tuntia, annan moraalista opetusta, kehun lastani siitä, että hän ymmärtää oikean ja väärän eron. Loppuilta sujuu keskustellen varastamisen eri variaatioista.

Rasittavaa on muka-kasvattaa pikku ystävätarta. Juuri kun luulen saaneeni otteen, tapahtuu jotain hermojaraastavaa. Pikku apina kyllä huomaa minun olevan raivona: ei tule viittä metriä lähemmäksi.

Kuolema tekee valppaaksi

On pelottavaa, kun oman sukupolven ihmisiä alkaa tipahdella ympäriltä, sanoo Sirkku, melkein kymmenen vuotta minua vanhempi.

Minua ei pelota. Toista kuolemaa osasin odottaa. Toinen, lääkäri entiseltä työpaikalta, löytyi sängystään sydänkohtauksen saaneena kesken työviikon, ei elänyt viisikymppiseksi. Pahkasian innokas lukeminen ei pelastanut stressin vaikutuksilta.

Toisen kuolema kirkastaa aistit. Tälle puolen jääneenä sitä ikään kuin hetken aikaa kokee elävänsä tiheämmin; näkee värit kirkkaampina, kokee typerät tunteensa syvällisempinä. Kokee yhteyttä ihmisiin, jotka ovat tosielämässä jääneet ajat sitten taa.

Ja sauvakävely näyttäytyykin taas mitä järkevimpänä harrastuksena.

Sitten elämys vaimenee, elämä maistuu taas pullalta ilman rusinoita.

Kuolema, toistuessaan, alkaa näyttäytyä yhä enemmän luonnollisena osana elämää. Ne, jotka yhä elävät, joutuvat suremaan jokaista poistujaa.

Elämä pelissä -testin mukaan eläisin yli 80 -vuotiaaksi näillä elintavoilla. Täytinköhän oikein? Joku alkoholiannos taisi unohtua viikkolistalta...

Iltapäivällä

Apua, ideoita töistä jotka ovat silkkaa romantiikkaa. Mikähän nyt on, omituista herkistelyä.

Ei auta muu kuin ruveta tekemään alta pois vaan.

Tairetta

En tiedä onko tämä kiinnostava, pitää lähteä tutkailemaan hetken kuluttua. Olennaista on, että materiaaliin uppoaminen jaksaa viehättää. Ajattelen pintoja paperina. Ideani, ja jälkikin, ovat kasarikierrätystä - väliäkö hällä.

Nyt on sellainen olo että pitäisi tehdä vaan paljon töitä.

Mitään en puhu tämänaamuisesta kamppailustani kelvottoman ääniraidan kanssa. Ihminen ja tietokone, mahdoton yhdistelmä (moneskohan kerta tämän ajatuksen äärellä).

Perkeleen tamppoonit

Kaksi tuntia olen väistellyt dv-kasettien katsomista.

Päivän ajatukset: mennäkö koulutukseen 1; mennäkö koulutukseen 2; mennäkö koulutukseen 3; mennäkö työnohjaajalle 1; mennäkö työnohjaajalle 2; mennäkö työnohjaajalle 3; mennäkö psykodraamaan 1; mennäkö psykodraamaan 2; mennäkö psykodraamaan 3; tehdäkö teosta 1; tehdäkö teosta 2; miten lykätä teoksen 2 tekemistä kunnes sitä ei enää ehdi tänään tekemään; hankkiako kaakeliuuni mallistosta 1; hankkiako kaakeliuuni mallistosta 2; sijoittaako kaakeliuuni mallistosta 2 paikkaan 1; sijoittaako kaakeliuuni mallistosta 2 paikkaan 2.

Siinäpä tärkeimmät. Hellyyden tunteita olen tänään tuntenut videokameraani kohtaan. Lapsi, joka elein ja ilmein viestii läheisyyden kaipuutaan, saa osaakseen silkkaa karttelua.

Tamppoonit alkoivat näyttää pieniltä nyrkkeilysäkeiltä.

Huomenna on seuraa ja konkreettista puuhaa. Mikä saattaa olla hyvä juttu.